TOP-listat

Reissu kookospähkinänkuoressa

Reissupäiviä: 16 (+4 matkoihin)
Matka: 3500 km
Paikkoja: Los Angeles, Santa Barbara, Santa Cruz, San Francisco, Yosemite, Bishop, Death Valley, Las Vegas, Grand Canyon, Peach Springs, Oatman, Joshua Tree National Park, San Diego, Tijuana.
Osavaltiot: California, Nevada, Arizona.
Kuvakeskiarvo: 1/km
Uusia hattuja: 12
Blogikatseluja: yli 2500

Sairaspäiviä: 0

Sadepäiviä: 2 (molemmat Suomessa)
Auton viat: 0
Eläimet: Maaoravia, oravia, villisikoja, kauriita, merinorsuja, aavikkokettuja, aavikkopupuja, haukkoja, pelikaaneja, delfiinejä, aaseja, Mr Horse.
Tilanteita: Sopivasti

Kotia kohti

9.-10.7.

Olimme laatineet aikaeron taltuttamiseksi taistelusuunnitelman, jonka mukaan lentoa edeltävä yö piti selvitä vähillä yöunilla. Blogia päivitellessä ja laukkuja pakatessa vierähtikin hyvin aikaa ja unille siirryttiin puoli kolmen ja neljän välillä. Herätyskello pärähti armottomasti jo 4.45 ja kunkin oli taitseltava itsensä ylös silmät ristissä valmistautumaan kotimatkalle. Laukut kantoon ja alakertaan, jossa yön meitä varten sinnikkäästi valvonut respan setä hoiti meille ystävällisesti taksin. Vajaan puolituntisen saimme ihastella vielä sumuista Los Angelesin aamuyötä, kunnes olimme saapuneet omaan terminaaliimme. Check-in ja sitten laukut matkaan. Yhdet kengät jouduttiin vielä siirtämään kassista toiseen, että saatiin nyökkäys rouvalta tiskin takaa. Turvatarkastuksen jälkeen huomasimme ihmeeksemme, että shoppailutarjonta kentällä oli varsin vaatimaton. Siispä etsimme istumapaikat ja pilkimme siinä vuorotellen ennen koneeseen pääsyä. Sen verran hyvin oli vähäunisen yön taktiikka onnistunut, että kaikki taisivat olla jo unilla ennen kuin kone ehti irroittaa otteensa maasta.

Muutaman tunnin kuluttua olimme saapumassa Chicagoon ja meitä odotti hätäinen 45 minuutin vaihtoaika. O'Hare on matkustajamäärältään maailman toiseksi suurin lentokenttä heti Atlantan jälkeen, joten valmistauduimme juoksemaan. Saimme kuitenkin tietää vaihtolennon portin ja uudelle portille ei ollutkaan montaa sataa metriä matkaa. Olimme sikäli onnekkaita ja juosta ei tarvinnut. Onni kääntyi kuitenkin päästyämme toiseen koneeseen, sillä vajaan puolituntisen istuttuamme meille ilmoitettiin, että koneen tankkaus ei onnistu ja jouduimme palaamaan terminaaliin. Lopulta odottelimme kolmisen tuntia, kun huoltomiehet laittoivat konetta kuntoon ja meitä lepyteltiin 12 dollarin ateriakupongilla. Omatunto alkoi jo jokaisen mielessä kolkuttelemaan ja kaikki valitsivat salaattiaterian. Matsku työnsi kuitenkin salaattikipon reppuunsa, sillä hän oli päättänyt selättää jet lagin olemalla syömättä 10 tuntia. (Harvardin tutkimus)

Koneeseen päästyämme vaivuimme jälleen kaikki uneen. Tällä 8½ tunnin lentomatkalla kaikki meistä saivat unta yli puolet lentomatkasta, joten olimme melko hyvin levänneitä saavuttuamme Helsinkiin sunnuntaina aamupäivällä kello 11:n jälkeen. Mainittakoon vielä, että Matskun kymmentuntinen tuli kuin tulikin täyteen ja mies kaivoi maireana salaattikipponsa pari tuntia ennen Helsinkiin pääsyä. Nostettakoon Matskun suoritukselle vaikka kaikki 12 reissulta kertynyttä uutta hattuamme! Auto löytyi hyvävoimaisena parkkihallista ja kuljetti meidät turvallisesti yhden pysähdyksen taktiikalla kotikulmille Kuopioon. Huikea reissu oli näin tullut päätökseensä.

Kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Viimeistä viedään

8.7.

Oli reissun viimeinen päivä ja kotimatka oli käsillä. Osalla porukasta oli vielä matkamuistot ja –tuliaiset hankkimatta, joten suuntasimme heti aamupäivästä ostoksille downtowniin. Toisena tehtävänä oli luovuttaa sopivalle kadun miehelle Matskun pitkään palvellut Retki-reppu uuden reissussa hankitun repun tieltä. Pitkän ja tarkan valinnan jälkeen löysimme vihdoin oikean kadun herrasmiehen, jolle reppu luovutettiin haikein mielin. Ostoskierros ei tälläkään kertaa tuottanut toivottua tulosta ja palasimme hotellille miltei tyhjin käsin.

Iltapäiväksi meidät oli kutsuttu The Late Night with Jay Lenon Show:n kuvaksiin.  GEO-kätköpäällikköä poltteli löytää vielä reissun viimeinen aarre, joten päätimme etsiä aarretta Hollywood:n kulmilta ennen illan show:n alkua. Aarteen etsintä taisi yllättää jopa kätköpäällikkömmekin, sillä päivällistä nautittiin taksin takapenkillä matkalla Jay Lenon Show:n kuvauksiin. Mutta hyvin me lopulta ehdimme paikalle. Jay oli varannut Kuopion pojille parhaat paikat lavan edestä ja pääsimme lyömään alkajaiseksi ylävitoset illan isännän kanssa. Kuvauksia oli hauska seurata ja illan bändi piti huikeaa tunnelmaa yllä. Show:ssa oli vieraana megatähtiä, kuten William Shatner, jonka kaikki muistamme Resque 911-ohjelmasta, sekä lukuisia muita kuuluisuuksia;). 

Kuvausten jälkeen lähdimme pongailemaan todellisia tähtiä Walk Of Fame:lle kiinalaisen teatterin läheisyyteen. Katu oli täynnä erilaisia katutaitelijoita, kuten Elviksiä, Spidermanejä  ja Johnny Deppejä. Samoilla kulmilla täydensimme vielä puuttuvat tuliaiset koti-Suomeen. Kadulla näimme myös huikeita breakdance-esityksiä, missä miehet heittelivät voltteja toistensa yli ja liukuivat päällä katua pitkin. Reissun viimeistä illallista päädyimme nauttimaan Hollywood:n Hard Rock Cafe:seen. Hurrigane-juomat pöydässä muistelimme reissun tapahtumia ja naureskelimme vielä päivän tapahtumille. Seuraavana aamuna edessä oli pitkä kotimatka.

Päivä studioilla ja ilta Pasadenassa

7.7.

Jo niin tuttua kaavaa noudattelevan "continental breakfastin" jälkeen suuntasimme innokkaina metroasemalle ja päivän kohdetta Universal Studios:ia päin. Kyseessä on huvipuisto, jossa pääsee tutustumaan Universal Studios:in tuotantoon niin oikeiden lavasteiden kuin viihteellisten 3D:hen ja vuoristoratoihin painottuvien huvipuistolaitteiden kautta. Sisäänpääsy kustanti muistaakseni 75 $ ja 140 $:lla olisi saanut jonojen ohitukseen oikeuttavan vip-passin. Jälkeenpäin vip-passiin sijoittaminen olisi tuntunut fiksulta valinnalta, mutta ehdimme tosin nähdä päivässä kaiken minkä halusimmekin.

Ensimmäisenä jonotimme 50 minuuttia studion esittelykierrokselle, jossa kierrettiin kaupunkijunalla oikeiden lavasteiden keskellä. Välillä juna muuttui 3D-vuoristoradaksi ja joutui keskelle Gorillan ja Tyrannosaurus Rexin kaksintaistelua. Pääsimme myös kokemaan muutamia erikoistehosteita vesisateesta tulvaan ja maanjäristyksestä uivaan tappajahairobottiin. Suurin yksittäinen näkemämme lavaste oli Täydellisten naisten Wisteria Lane ja kaupunkikortteli, josta löytyi niin New York, Lontoo kuin Pariisikin.

Seuraavana suuntasimme puolen tunnin jonoon ja The Simpsons rideen, joka oli kirjoittajan suosikki. Krustylandissa kiemurteleva virtuaalinen vuoristorata oli virtuaalisuudestaan ja animaatiomaailmastaan huolimatta niin todellisen tuntuinen, etten todellakaan haluaisi olla se jonka tehtävä on siivota istuinvaunuja. Siivottavaa kun todennäköisesti riittää. Sen verran mahanpohjastaottavaa kyyti oli. Muita mainittavia kokemuksia olivat pimeässä tunnelissa kulkenut The Mummy pikanopea vuoristorata, teatteria ja 3D elokuvaa hienosti sekoittanut Terminator show sekä Shrek 4D, jossa saimme aasin aivastuksia päin naamaa. Alueella käppäili myös lukuisia animaatio- ja elokuvahahmoja, jotka poseerasivat valokuvissa ja viihdyttivät kävijöitä interaktiivisilla esityksillään. Tuliaiskassit täyttyivät tällä reissulla kiitettävästi. Universal Studios oli hieno kokemus ja siellä olisi helposti saanut kulumaan koko päivänkin.

Tuliaisostosten jälkeen palasimme hotellille valmistautumaan Los Angelesin iltaan. Päätimme ottaa metron keskelle Downtownia, josta uskoimme löytävämme hyvän ruokapaikan. Metrossa paikallinen kanssamatkustaja avasi keskustelun - kuten usein tällä reissulla aiemminkin. Keskustelu johti siihen, että päädyimme hänen mukanaan downtownista vielä puolen tunnin junamatkan päähän Pasadenaan. Vaikka aluksi tuntui, että mihinkähän sitä nyt tuli lähdettyä, oli "seikkailu" lopulta sen arvoinen. Paikallinen oppaamme Jenna myös valaisi, että Downtownin illassa olisimme saaneet tutustua korkeintaan Mc Donaldsiin ja huumediilereihin. Jenna vei meidät Cheesecakefactory nimiseen ravintolaan, missä saimme yhden reissumme parhaimmista aterioista ja jälkiruoaksi herkullisinta juustokakkua ikinä. Aterian jälkeen oppaamme johdatti meidät omaan kantapaikkaansa. Ilta meni rattoisasti karaokevuoroa odotellen (valitettavasti jäi myös odotteluksi) ja biljardia pelaillen. Metro lopetti kulkunsa jo puolen yön aikaan, joten kotimatka taittui mukavan venäläistaustaisen taksikuskin kyydissä.

Ympyrä sulkeutuu

6.7.

Viimeinen aamu San Diegossa ja siirtyminen Los Angelesiin, reissumme viimeiseen kohteeseen. Aamupäivän ohjelma rakentui jo edellisiltana, kun Matsku ilmoitti, että muutamat voittamattomat aallot olivat jääneet kaivelemaan mieltä ja halu takaisin aalloille oli kova. Niinpä jaoimme porukan kahteen osastoon, joista toinen (Vellu ja Matsku) lähti kesyttämään vielä aaltoja ja toinen (Make ja Fabio) vuokraamaan uutta menopeliä loppumatkaksi.

Olisimme halunneet sporttisen menopelin atleettisille reissaajille viimeiseksi päiväksi, mutta yhtälö oli epätosi, koska yhtälön toisella puolella oli iso kasa matkalaukkuja. Dollar-vuokraamosta löysimme kuitenkin porrasperäisen Ford Tauruksen eli ”Taunuksen”, joka osoittautui hyväksi valinnaksi TipTronic-vaihteistolla ja isolla tavaratilalla. Surffareita odotellessa kuljetuskalustovastaavat kerkesivät vielä käymään downtownissa ostoksilla ja Hard Rock Cafessa, jossa henkilökunta esitteli meille paikkaa tarkemmin. Hieno oli.

Puolenpäivän jälkeen haimme aalloilla olleen parivaljakon kyytiin ja otimme uudeksi suunnaksi Los Angelesin. Matkalla pysähdyimme shoppailemaan outlet-myymälöille, joissa oli tarjolla merkkivaatteita hyvillä alennuksilla. Teimme viisaita ostospäätöksiä ja yhtään turhaa hattua ei ostettu, vaikka Vellun sanoin ”lapanen meinasi karata kädestä”.

Vaikka tiet Losiin olivat parhaillaan kuusikaistaisia, ruuhkia riitti sen verran että olimme kaupungissa vasta kuuden jälkeen. Hyvän pihvipaikan ja Long Beachin tarkistettuamme palautimme auton lentokentän tuntumaan ja otimme taksin hotellille. Taksikuski piti keltaisen rautalaatikon hyvässä vauhdissa läpi keskustan ja hotellille saavuimme ennen yhtätoista. Samalla yksi ympyrä sulkeutui ja olimme tehneet täyden kierroksen mantereella. Hotelli sijaitsi vain parin metropysäkin päässä downtownista, joten näillä sijoilla oli hyvä alkaa valmistautumaan uuteen päivään enkelten kaupungissa.

Tijuana ja lisää aaltoja

5.7.

Kolmas päivä San Diegossa ja yhtä aurinkoinen kuin edellinenkin. Tälle päivälle oli suunniteltu Meksikon puolella vierailu ja koska päivä näytti niin hyvälle juuri Meksikon vierailua varten, päätimme toteuttaa suunnitelman. Viiksi-Vellu oli jo aiemmin ilmoittanut, että aaltojen kutsu on hieman kovempi kuin rajanylityksen houkutus, joten valmistauduimme  kolmihenkisellä miehistöllä uuden maan valloitukseen. Ennen junaan siirtymistä Make huolehti vielä blogin päivityksen ja Vellu sipaisi kolmekymppistä rasvaa nenänvarteen. Junapysäkillä Vellu otti suunnan pohjoiseen kohti rantoja ja me etelään, kohti rajaa ja Tijuanaa. Tijuana on noin 1,5 miljoonan asukkaan kaupunki, jonka kasvuvauhti on hurja. Kasvu johtuu rajan ja San Diegon läheisyydestä.

Junamatka rajalle kesti noin tunnin, jonka aikana kolmikkomme otti hyvät torkut. Rajamuodollisuudet olivat aika mitättömät, kun kuljimme suoraan metalliportista Meksikon puolelle ilman passintarkastusta. Pian portin jälkeen kävimme hakemassa hyvät vinkit turisti-infosta ja kävelimme vartin Tijuanan keskustaan. Muutos kaupunkikuvassa oli suuri, sillä nyt ympärillämme oli hieman ränsistyneitä rakennuksia, lapsikerjäläisiä ja kaupustelijoita. Tämä oli ehkä odotettua, mutta silti ero San Diegoon yllätti. 

Olimme saaneet turisti-infosta vinkkejä parhaista meksikolaista ravintoloista, joten lähdimme metsästämään niitä ja matkalla pysähdyimme kuppilaan virvokkeille. Ravintoloiden edessä oli lukuisia sisäänheittäjiä, joista yksi onnistui tehtävässään ja sai meidät istuutumaan pöytään. Ruokatilaukset tehtyämme seurasimme samaisen miehen tapaa houkutella asiakkaita ravintolaansa. Toiminta oli tehokasta, mutta myös huvittavaa viihdettä. Tämä mies olisi saanut ohikulkijat kiinnostumaan vaikka kivien syönnistä. Välillä hän kävi tuomassa meille sapuskaa ja kohta hän oli jo jututtamassa seuraavia asiakkaita.

Ruoat maisteltuamme totesimme, että vain muutamat aidoista ja alkuperäisistä meksikolaista ruoista on tulisia. Chiliä ei siis työnnetä joka paikkaan, vaan lähinnä kastikkeisiin mausteeksi. Vatsat täynnä kiertelimme putiikkeja ja muutamia ostoksiakin teimme. Paikallisia ruokia, käsitöitä ja tekstiilejä oli paljon tarjolla, mutta myös kiinatuotteita.  Tijuana elää turismilla ja amerikkalaiset käyvät rajan tällä puolella viikonloppuisin juhlimassa halpojen juomien perässä. Ennakkoon lukemamme kommentit Tijuanasta olivat varsin kielteisiä ja moni oli sanonut, että oikeata meksikolaista ilmapiiriä ei kaupungissa näe. Olimme kuitenkin toista mieltä ja uskoimme kokeneemme kaupungissa myös aitoa meksikolaisuutta.

Paluu rajan toiselle puolelle olikin sitten hieman mutkikkaampi juttu. Jono passintarkastukseen oli pitkä ja seisoimme siinä reilun tunnin. Meille tarjottiin viidellä dollarilla mahdollisuutta päästä jonon ohi, mutta kieltäydyimme tarjouksesta, sillä olihan jonotus koettava. Toisaalta hieman epäilimme saamaamme tarjousta ja todellista mahdollisuutta jonon keulille pääsyyn. Passintarkastuksen yhteydessä kukin vastaili kysymyksiin vierailun tarkoituksesta ja matkaseurueesta. Meksikon puolelta rajan ylittäville nuorille naisille kuulustelu on erityisen pitkä, sillä moni meksikolainen nainen yrittää tulla synnyttämään lapsensa rajan toiselle puolelle, jotta saisi lapselleen yhdysvaltojen kansalaisuuden. Onneksi meistä kukaan ei ollut raskaana ja vastauksemme kysymyksiin hyväksyttiin nopeasti.

Otimme junan takaisin San Diegoon ja hotellille saavuttuamme havaitsimme väsyneen surffarin pötköttelevän sängyllä. Näytti myös siltä, että kolmekymppinen rasva ei ollut ihan riittänyt suojaamaan auringolta. Vellun päivä aalloilla oli kuitenkin ollut hieno ja taas oli tullut sitä kuuluisaa kokemusta.

Illalla Make ja Vellu lähti vielä palauttamaan rakasta menopeliämme vuokraamoon vuokra-ajan päättymisen vuoksi ja tämän jälkeen haimme vähän hiukopalaa Jaskan grilliltä eli Jack in The Box -pikaruokaketjun tiskiltä. Uni tuli taas niin nopeasti, että se ensimmäinenkään lammas ei tainnut ehtiä aidan yli.

4th of July

4.7.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi San Diegon päivä valkeni kirkkaana ja Santa Cruzista asti odotettu toinen surffauspäivä oli edessä. Ennen rannalle menoa suuntasimme tutustumaan San Diegon vanhaan kaupunkiin, joka osoittautui erittäin idylliseksi paikaksi. Täällä on saanut koko Kalifornia alkunsa. Alue on tiivis ja täynnä tyylikkäitä vanhoja rakennuksia. Itsenäisyyspäivän kunniaksi alueella oli paljon väkeä ja kaikenlaista ohjelmaa. Näistä mainittakoon mm. lasten hatuntekokilpailu ja paraati, jossa väki marssi vanhoissa asusteissa eri aikakausilta. Valitettavasti piirakansyöntikilpailua emme malttaneet jäädä odottamaan.

Lounastettuamme meksikolaisessa ravintolassa ja poimittuamme yhden geokätkön, suuntasimme vihdoin rannalle. Rantaleijonamme Fabio päätti viettää iltapäivän kuivalla maalla nauttien auringosta, joten vuokrasimme kolme lautaa ja märkäpukua. Make lähti uhkarohkeana (lue: tyhmänrohkeana) kokeilemaan lyhyempää lautaa. Sitten eikun rannalle ja veteen. Aallokko tuntui olevan vähintään riittävän kova, kun suurimmillaan aallonharjat kohosivat noin kolmen metrin korkeuteen. Lyhyt lauta on paljon epävakaampi ja se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Makella oli ongelmia jatkuvasti, mutta Matsku ja surferboy Vellu tekivät muutamia erittäin komeita liukuja. Tunnelmaa täydensi välillä aaltoja odotellessa aivan vierellä pintaan nousseet selkäevät, jotka tunnistimme kuitenkin onneksemme delfiineiksi… tai niin ainakin itsellemme uskottelimme. Viimeisellä tauolla Vellu ja Make vaihtoivat lautoja ja surferboy onnistui kuin onnistuikin kesyttämään aaltoja lyhyemmälläkin laudalla. Saimme aikaan jopa pari yhdenaikaista liukua kolmen hengen voimin.

Surffausaika tuli täyteen ja oli aika kiirehtiä takaisin hotellille, sillä kello yhdeksän oli tiedossa ilotulitus. Onneksemme motellimme oli aivan sataman tuntumassa, joten kävelymatkaa hyville pelipaikoille tuli ainoastaan parisataa metriä. Ihailimme reilun vartin valtavan hienoa ilotulitusspektaakkelia, jossa samanlaisia raketteja ammuttiin yhdenaikaisesti neljästä pisteestä. Koska kyseessä oli juhlapäivä, niin suuntasimme vielä illaksi keskustan juhlahumuun. Edellisenä iltana lepäämään jäänyt Fabiokin kävi kurkistamassa nyt, miltä paikallisessa Henkassa näyttää. Muuten kulutimme aikaa katuja tallaten ja iltapalan merkeissä. Pian alkoi kuitenkin pitkä päivä painamaan ja suoritimme iltakävelyn takaisin hotellin suuntaan. Matkalla katselimme hieman ihmeissämme ympärillemme, sillä kodittomia katujen reunoilla nukkujia löytyy todella paljon. 

San Diegoon tutustumista

3.7.

Oli USA:n itsenäisyyspäivän aatto. Heti aamusta majoitusryhmämme aloitti tutkimustyön selvittämällä San Diegon majoitus mahdollisuuksia. Viikonloppu ja tuleva itsenäisyyspäivä teki tutkimustyöstä kuitenkin haasteellisen. Onneksi löysimme melko hyvällä sijainnilla varastetun, halvahkon motellin tarpeisiimme. Suuntasimme aamupalan jälkeen uuteen yöpaikkaan, josta pienten päiväunien jälkeen kävimme iltapäiväpalalla Little Italy:ssä nauttimassa italialaiseen tapaan valmistettuja sandwichejä. 

San Diego on kuuluisa hienoista hiekkarannoista ja surffaus mahdollisuuksista. Niinpä halusimme tutustua seuraavan päivän surffausta silmällä pitäen paikalliseen rantaelämään. Rantaelämä osoittautuikin erittäin vilkkaaksi. Jopa niin vilkkaaksi, että meren rannan tuntumasta ei löytynyt yhtäkään vapaata autopaikkaa ja jouduimme pysäköimään automme mailien päähän rannasta. Kun viimein pääsimme rantaan, oli näkymät rannalla yli odotusten;) Hiekkaranta, rannan läheiset majoituspaikat sekä ravintolat olivat kuin täyteen ammuttuja juhlivista ihmisistä. Uljaat pari metriset aallot hellivät hiekkarantaa ja huomasimme Pacific Beach:n olevan varsin potentiaalinen paikka rantaloman viettoon. Pelailimme auringon laskuun rantalenttistä, jonka jälkeen ihmettelimme ympärillämme itsenäisyyspäivää juhlivia amerikkalaisia. 

Koska ilmassa oli selvästi juhlan tuntua, päätimme itsekin varustautua tulevaan iltaan. Illalla suuntasimme kuitenkin San Diegon downtown:n, missä nautimme muutamia virvokkeita. Pikku tunneilla huomasimme kuin Kuopion yössä kuunaan Henry’s Pub:n kutsuvat valot. Suuntasimme oitis paikallisen Henkan portille, jossa pettymykseksi kuulimme ravintolan sulkeutuvat lähiminuuttien aikana. Ilta oli lähellä päättyä pettymykseen, mutta selvitettyämme portsarille suomalaisen taustamme päästi hän meidät ilomielin sisälle ravintolaan viimeisten minuuttien ajaksi. Henkassa oli kuopiolaiselle miehille ominainen ilmapiiri ja niinpä viihdyimme siellä aina valomerkkiin asti.

Kirjoitteli Vellu

Mojaven autiomaasta San Diegon sykkeeseen

2.7.

Aamulla tutustuimme hotellimme kylpyläosastoon ja teimme intiaanimyymälässä muutamia ostoksia. Edessä oli reissumme pisin ajopäivä. Lähdimme kuluttamaan Edgen renkaita historical route 66 -tielle kellon lyödessä 11 ja lämpömittarin näyttäessä 40°C. Ensimmäinen kohde oli mutkaisen vuoristo-osuuden takana avautuva Oatman. Oatman on pieni eläväkuollut kylä keskellä Mojaven aavikkoa. Se eli kukoistuksensa kautta vuosisadan alussa, kun alueelta löytyi kultaa. Sittemmin paikka lähes tyhjeni asukkaista, kun ohitustie rakennettiin korvaamaan vanhaa route 66:iä. Katukuvaltaan Oatman on edelleen 100 vuotta vanha, revolverisankarit ottavat kadulla yhteen näytösluonteisesti ja aasit vaeltavat kadulla vapaasti. Pääkadun varrella alkuperäisen western-tunnelmoinnin lisäksi tutustuimme putiikkeihin, jotka myivät kyläläisten perinteisiä käsitöitä ja matkamuistokrääsää sekä kävimme tietty saluunassa nauttimassa lounasta.

Matka jatkui jännittäen meneekö edellinen ennätyslämpötila 48°C rikki. Eipä aikaakaan kun mittariin lävähti lukema 49°C ja se oli tauon paikka. Keräsimme aavikolta tästä muistoksi hienot kivet, jotka polttivat taskuissamme vielä kotvan tovin. Palasimme Arizonan retkiltämme Kaliforniaan Needlesissä ja jatkoimme siitä vielä sixtysixiä seuraten Amboyhin, mistä käännyimme kohti etelää ja Twentynine Palmsia. Ajoimme pätkän Joshua Tree National Parkin maisemissa, mistä suuntasimmekin jo lounaaseen kohti rannikkoa. Maisemien lisäksi ihmettelimme matkan varrella suomalaisella mittapuulla giganttista tuulivoimalapuistoa, joka sisälsi useita tuhansia myllyjä. Sen läpi ajaminen oli jossain määrin hypnoottinen kokemus.

Saavuimme Temenculaan puoli yhdeksän maissa ja päätimme jäädä sinne yöksi. Majapaikan etsiminen ei kuitenkaan osoittautunut helpoksi. Olimme päättäneet, että nyt pojat yövytään halvalla! Tämä päätös istui kuitenkin huonosti seuraaviin faktoihin: Oli lauantai-ilta, kello oli paljon ja maanantaina oli 4th of July (Yhdysvaltain itsemäisyyspäivä), mikä sai ihmiset reissaamaan. Olimme kuulleet 80 dollarin motellihuoneista ja kun tarjoukset oli tuplat siitä, sanoimme kaikille tarjotuille sesonkihintaisille huoneille "No thanks". Käytyämme läpi Temeculan motellit ja muutaman hotellinkin, emme enää kehdanneet palata halvimpaan vaan päätimme urheina jatkaa matkaa kohti San Diegoa etsien ehtojemme mukaista majoitusta matkan varrelta. Tunteja ja motelleja meni useita, kunnes viimein yhden aikaan lopen uupuneina San Diegossa nöyrryimme 160 dollarin hintaiseen huoneeseen. Pitkä päivä, eikä unta tarvinnut paljon houkutella.

Intiaanireservaateille

1.7.

Herään Las Vegasista hotellihuoneesta ja nään edessäni Mel Gibsonin villapaidan. Huokaisen helpotuksesta ja totean sen olevan vain Gibsonin rooliasuste Hamletista. Huoneessa on toinenkin MG:n paita; kahvitahroilla varustettuna ja lasipöydän sisään upotettuna. Viihdeteollisuus on läsnä tässä kaupungissa joka paikassa, halusit tai et, herätessäsi ja nukkumaan mennessäsi.

Aamu saatiin melkein Tilanteella käyntiin, kun hotellin parkkikselta meinasin kääntyä vastapalloon ja sheriffi oli vastassa vilkut päällä. Onneksi ymmärsin kanssa-autoilijoiden viittomat ja käännyimme autovirtaan kohti Strippiä. Stripillä oli lisää sheriffejä odottamassa vilkut päällä, mutta emme jääneet jututtamaan vaan jatkoimme Highwaylle ja otimme suunnaksi Grand Canyonin. Kolmen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme parkkialueelle, jonne piti jättää auto ja loppumatka siirtyä joko helikopterilla tai bussilla. Valintaa helpotti kopterikyydin suolainen hinta (250 dollaria) ja se, että bussilla pääsi käymään riittävän monessa paikassa kanjonin reunalla (ja Skywalkilla jopa päällä). Skywalk on vuonna 2007 valmistunut U:n muotoinen näköalasilta, jonka lattia on paksua lasia. Sillalta on suora näkymä 1300 metriä alaspäin. Kanjonin näköalapaikka-alueille päästäkseen pitää maksaa pääsymaksu ja lisäksi Skywalkille erikseen.

Ihan hienot olivat näkymät Skywalkiltakin, mutta vielä hienompana pidimme pienen matkan päässä ollutta kanjonin ”nokkaa”, joka oli 1960-luvulle asti toiminut kaivoksena. Kaivoksesta oli nostettu lannoiteena ja kosmetiikkatuotteissa käytettyä lepakon ulostetta, "guanoa". Nyt paikalta aukeaa 360° näkymä kanjoniin ja sen pohjalle.

Grand Canyonilta valitsimme suorimman tien Peach Springsiin, joka on GC:n tavoin Hualapai-heimon intiaanireservaattialuetta. Valittu tie osoittautui elämykseksi. Tiesimme sen olevan 60 mailin (100 km) pituinen mutkainen hiekkatie, mutta emme osanneet arvata miten paljon eläimiä tien varrella näämme. Kameralle ja silmien verkkokalvoille tallentuivat ainakin kauriit, villisiat, liskot ja oravan kokoiset puput pitkine korvineen. Ilta hämärtyi ja muuttui lopulta pimeydeksi ennen kuin saavuimme Peach Springsiin. Kylän läpi ajettuamme totesimme, että majoitusmahdollisuuksia oli tasan yksi, mutta sehän helpotti vain valintaa. Ravintolasta pitsat iltapalaksi tilattuamme otimme yhteyksiä rapakon taakse ja hiljennyimme odottamaan Nukku-Maijaa.

Käynti pohjalla

29.-30.6.

Aurinkoinen aamu saatteli matkamiehet jälleen tien päälle kohti etelää. Ensimmäinen pysähdys tapahtui ja parinkymmenen mailin jälkeen Lone Pinessä, kun tankattiin Edgeä. Samalla räpsimme hieman kuvia pienen kylän raitin varrella olevista vanhoista rakennuksista ja pongasimme Kalifornian korkeimman kohdan, Mount Whitneyn, joka siinsi vuoristossa. Matka jatkui ja suunta kääntyi kaakkoon. Laskeuduttiin alaspäin ja ympäristö kuivui ja kuivui. Samalla seurasimme, kuinka ulkolämpötila alkoi nousta. Death Valleyn kansallispuistoalueelle päästyämme mittari osoitti jo 40 astetta ja ilmastointia oli väännettävä hieman viileämmälle. Tässä vaiheessa olimme laskeutuneet jo merenpinnan tasolle. Lounastauolle pysähdyimme FurnaceCreekiin, joka löytyi keskeltä kuivaa aavikkoaluetta. Tätä pientä kylää ympäröivät palmupuut, joita on pakko pitää jollain kastelujärjestelmällä hengissä. Kylästä löytyi myös golfkenttä ja joku hullu golffari näytti olevan menossa pelaamaan tuossa paahteessa.

Lounasbuffet täytti vatsamme ja matka jatkui. Poikkesimme tieltä katsomaan pirun golfkentäksi nimettyä aluetta, sekä luonnon itse aikaansaamaa siltaa, joka löytyi laakson reunalta olevasta kanjonista. Tässä vaiheessa kukin matkaseurueestamme koki henkilökohtaiset ulkolämpötilaennätyksensä, kun mittarissa paistoi 48 astetta. Ulkona ei tehnyt kovin kauan mieli olla, kun jokainen kehon osa alkoi kyynelehtiä. Pois lähtiessämme koimme vielä jännittävän hetken, kun sillalle johtanut tie oli suljettu puomilla. Onneksi tien sulkenut setä oli vielä paikalla ja päästi meidät takaisin päätielle. Hetki tästä ja pääsimme Death Valleyn kuivuneen suolajärven pohjalle Badwateriin, jossa korkeus meren pinnasta on -85,5 m. Ympärillä loisti valkoisena hohtava suola-aavikko. 

Tästä oli suunta vain ylöspäin ja niinpä kaartelimme vuoriston halki pois Death Valleystä. Matkalla kohtasimme vielä ihmeellisen näyn, kun keskellä kuumaa päivää asfalttitien reunalla istuskeli kojootti. Todennäköisesti tämä kaveri elää turistien ruokkimana.  

Parin tunnin kuluttua alkoi kaukana siintää joku suuri kaupunki. Se läheni ja läheni ja kohta huomasimme saapuneemme Las Vegasiin. Elvis lauloi meille repeatilla, kun ajelimme pitkin Strippiä ja ihmettelimme kaupunkikuvaa. Pienen seikkailun jälkeen löysimme autollemme parkkipaikan ja astelimme sisään hotelliimme, Planet Hollywoodiin. Tämä suuri kompleksi sisältää mm. 170 kauppaa, kymmeniä ravintoloita, teatterisaleja, kylpylän ja suuren kasinoalueen. Ilta oli ehtinyt jo melko pitkälle, mutta lähdimme vielä illallistamaan ja tutustumaan kaupunkiin. 

Toisena päivänä Vegasissa kuljeskelimme pitkin Strippiä edestakaisin ja poikkesimme mm. kauppakeskuksiin. Illaksi oli tarkoitus mennä katsomaan Copperfieldin showta, mutta lippuja emme saaneet. Aika kului kyllä hyvin muutenkin…

Galleriassa kuvia

Päivitämme kuvia galleriaan sitä mukaa, kun juttujakin ilmestyy blogiin. Galleriaan pääsee klikkaamalla vaihtuvia kuvia blogin vasemmassa reunassa.

Maisemien maisemat

28.6.

Aamulla herättyämme nautimme aamupalaksi reissun ensimmäisen The Real American Breakfast:n, joka koostui vaahterasiirappiin ”upotetuista” pannukakuista sekä juusto- ja kinkkuomeleteista. Aamupalasta saatu energiamäärä latasi meihin runsaasti virtaa ja niinpä suuntasimme takaisin Yosemiten puistoalueelle. Päivän ohjelmassa oli patikointiretki Vernal:n ja Nevadan vesiputouksille. Kartalla pysyminen oli harvinaisen helppoa, koska koko 15 km matkan polkujen reunalla juoksentelevat oravat ohjasivat retkeämme oikeaan suuntaan. 

Maisemat olivat huikeita, kristallin kirkkaan joen vesiputoukset saivat koko porukan haukkomaan henkeä. 100 metriä korkean Vernal:n putouksen juurella vaatteemme kastuivat litimäriksi putouksesta tulevasta vesisumusta. Vaatteet kuitenkin kuivuivat nopeasti jatkaessamme matkaa ylöspäin kohti Nevadan putousta, joka oli lähes 200 metriä korkea. Ylhäällä pidimme lounastauon ja täytimme kameroiden muistikortteja. Päivän ehdoton kohokohta ja reissumme ehdottomasti hienoimpia maisemia olivatkin putouksien ympäröivät jylhät vuoristo- ja jokimaisemat.

Putouksilta alastulon jälkeen alkoi automatka kohti seuraavaa yöpaikkaamme Bishop:a. Automatka taittui läpi lumisen Yosemiten, missä mittasimme retkemme matalimman lämpötilan (9 °C). Osa järvistä oli vielä jään peitossa, josta Matias saikin idean virkistävälle uinnille. Niinpä kaikki porukkamme viiksekkäät Miehet pulahtivat viileähköön ja raikkaaseen veteen. Tässä vaiheessa on syytä myös todeta, että Manageri ajoi viiksensä edellisenä iltana, eikä häntä nähty uintikarkeloissa. 

Automatkamme varrella näimme emäksisen järven Mono Lake:n, jonka rannoilla oli runsaasti tornimaisia kalkkimuodostumia. Tarjosimme Edge:ä Mono Lake:n rantapolulle, mutta viiltävät oksien ja risujen aiheuttamat äänet automme maalipinnalta pakotti palaamaan takaisin rantatielle. Autovastaavamme huomasi muutamia naarmuja auton maalipinnassa, mutta onneksi miellä on kaiken kattava autovakuutus. Automatkan aikana ulkoilman lämpötilan muutokset kuten myös maisemien vaihtuminen oli miltei luonnotonta. Yosemiten lumimaisemista saavuimme illaksi Bishop:n 30 °C asteen helteeseen. Kävimme iltapalalla Jack´s Bakery and Food -ravintolassa, mikä osoittautui huikeaksi kalamiehen mekaksi. Ravintolan seiniä koristelivat paikkakunnalta pyydystetyt lohikalat, kuten 26,5 kg järvilohi, 20 kg brown trout ja vieläpä 35 kg golden trout. Olihan siellä ruokakin ihan hyvää…